Poikani (11 v) haluaisi harrastaa jalkapalloa 1-2 kertaa viikossa, omaksi ilokseen. Olen viettänyt koneella puolisen iltaa etsien Espoosta jalkapallon harrasteryhmää hänelle- täysin turha toivo!

11-12 vuotiaana kilpaillaan lajissa kuin lajissa, ehkä Peräseinäjoella tai Kainuussa onnistuu vähempikin pingottaminen,  vaan täällä pääkaupunkiseudun sykkeessä,  on lasten oltava ikäluokkansa parhaita jo varhaisista vuosista alkaen. Varaan tyttärelleni tanssitunteja, totean että vähintään 2 tuntia viikossa on harrastettava, jotta kehittyy ja pääsee eteenpäin. Ohhoh- taas mennään! Nyt itse syyllistyn jo samaan.

Edelleen näen ympärilläni kolleegojani, jotka ylpeänä esittelevät facebookissa lastensa viimeisimpiä saavutuksia, kilpailuiden voittoja,saavutuksia, akateemisia suorituksia…Osa vanhemmasta polvesta  tuntuu oikeastaan puhuvan vaan lastensa tai lastenlastensa elämästä ja heidän saavutuksistaan.

Mitä jos lapsi ei sitten menestykkään? Tai lapsessa on jotain vikaa? Tai lapsi on masentunut, epävarma, onneton.. Vanhempana tuntee epäonnistuneensa kollegoiden edessä ainakin hetkellisesti kun ei ole kertoa yhtään voittaja stooria kerrottavana, ei yhtään pystiä kuvattavana.

Milloin sitä oppii rakastamaan ja hyväksymään lapsensa juuri sellaisena kuin hän on, yrittämättä varsinaisesti kehittää, muuttaa häntä, antaen tilaa hänen omalle tielleen…Kun kuuntelee ihmisiä, jotka ovat menettäneet lapsensa, sen tuskan sisältä kuuluu vain pieni sanoma; kunpa saisin pitää häntä edes hetken lähelläni, vaikka viimeisen kerran…Se kiitollisuus hetkestä, pienestä ihmeestä loistaa läpi.

Ennen kuvittelin että kunnianhimo antaa ihmiselle drivea, sitä energiaa viedä asioita eteenpäin. Nyt alan vihdoin ymmärtää, että on kaksi eri asiaa viedä asioita eteenpäin ja olla kunnianhimoisesti viemässä asioita eteenpäin. Kunnianhimo lähtee syvältä egostani, se on egoni tarve tulla kuulluksi ja huomatuksi.

Kysymyksiä juuri sinulle

1) Kuuntele itseäsi kun keskustelet lastesi kanssa, kuuletko egosi huudon! ” Minä maksan sinulle tämänkin harrastuksen, nyt on pakko mennä treeneihin!!!!”

2) Koska olet viimeksi halinut lastasi ja kertonut kuinka arvokas hän on juuri omana itsenään?

3) Kun lapsi masentuu, se usein johtuu siitä, että hänen oma kuvansa itsestään ei vastaa ympäristön odotuksia, eivätkä tuloksetkaan puhu puolestaan. Vanhempana meidän tärkein tehtävämme on auttaa lapsiamme maalaamaan omaa kuvaansa kuin Michelangelo tai rakentamaan sitä villin mielikuvituksen avulla kuin Leonardo konsanaan.

4) Olisiko aika karsia suorittamista lapsi-vanhemmuus suhteesta ja viettää kiireetöntä me aikaa vain nauttien yhdessä tekemisestä, olemisesta…

5) Antaa lapselle tilaisuus loistaa, loistaa tavalla joka häikäisee, yllättää meidät kaikki. Kun ihminen löytää sen oman elämän intohimonsa, se loistaa ja näkyy ja antaa meille pienen ripauksen toivoa itse kullekkin.

IMG_1214

Kuva Jenna Keto-Tokoi

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *